Samppanjan hintakatto on perusteltua

Viime viikkojen kohtuuton julkinen ryöpytys valtiovarainministerin edustuskuiteista paljastaa yhteiskunnassamme piilevän syvemmän rakenteellisen ongelman. Ongelma ei ole se, että ministeri juo samppanjaa, vaan se, että kansainvälinen luksusinflaatio on tehnyt tästä perustavanlaatuisesta työkalusta poliittisen riskin.

On suorastaan irvokasta, että modernissa, sivistyneessä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa valtakunnan ylin johto joutuu pelkäämään illalliskuittejensa loppusummaa. Kun markkinavoimat nostavat vuosikertasamppanjan hintaa sadoilla euroilla, poliitikkomme työnnetään täysin kohtuuttomaan välikäteen. Meidän on vihdoin myönnettävä ääneen se tosiasia, että laadukas kuohuva ei ole ylellisyyttä, vaan kansainvälisen neuvottelukyvyn ja kognitiivisen palautumisen elintärkeä edellytys.

Tämän vuoksi onkin enemmän kuin tervetullutta, että valtioneuvoston asettama poikkihallinnollinen työryhmä esittää nyt maahamme lakisääteistä samppanjakattoa. Ehdotuksen ydin on kauniin yksinkertainen: valtio subventoi tietyt laatuvaatimukset täyttävien Grand Cru -luokiteltujen juomien hinnan kiinteään, eettisesti kestävään kattohintaan. Näin turvaamme sen, ettei kenenkään ministerin tarvitse tinkiä sivistyneestä elämäntavastaan globaalien toimitusketjuhäiriöiden vuoksi.

Avaa kuva suurempana

Tämän vuoksi onkin enemmän kuin tervetullutta, että valtioneuvoston asettama poikkihallinnollinen työryhmä esittää nyt maahamme lakisääteistä samppanjakattoa.

Populismiin taipuvaiset kriitikot ovat tietysti jo ehtineet pöyristyä ehdotuksesta, mutta heidän argumenteistaan paistaa läpi puhdas ymmärtämättömyys työn vaativuutta kohtaan. Haluammeko todella yhteiskunnan, jossa valtiovarainministerimme joutuu kilistelemään ulkomaisten arvovieraiden kanssa jollakin marketin alahyllyn cavalla? Tällainen symbolinen itsensä alentaminen lähettäisi kansainvälisille sijoittajille katastrofaalisen signaalin Suomen talouden tilasta ja murentaisi maakuvaamme korvaamattomalla tavalla.

Populismiin taipuvaiset kriitikot ovat tietysti jo ehtineet pöyristyä ehdotuksesta, mutta heidän argumenteistaan paistaa läpi puhdas ymmärtämättömyys työn vaativuutta kohtaan.

Kyse on viime kädessä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvoisesta työhyvinvoinnista. Jokaisella työntekijällä, myös ministerillä, on oikeus suorittaa työnsä ilman jatkuvaa pelkoa julkisesta lynkkauksesta, jonka juurisyy on täysin hänen hallintansa ulkopuolella oleva luksusinflaatio. Hintakatto poistaisi nämä satunnaiset ja kiusalliset kohut päiväjärjestyksestä, jolloin media voisi vihdoin keskittyä olennaiseen – eli kiittämään hallitusta sen tekemistä rakenteellisista uudistuksista.

Samppanjakatto ei ole etuoikeus, vaan demokraattisten instituutioiden suojelua. Kun asetamme vuosikerroille reilun ja ennalta-arvattavan maksimihinnan, rakennamme siltaa kohti empaattisempaa poliittista kulttuuria. Aika näyttää, riittääkö eduskunnassa moraalista rohkeutta viedä tämä historiallinen sivistyshanke maaliin, vai annammeko pikkumaisen kateuden sanella poliittisen johtomme nesteytyksen tason.