Milloin peruskoulun oppimateriaalit oppivat tunnistamaan hiiren kokemuksellisen toimijuuden?

Koulukirjojen kuvastot heijastavat yhteiskuntamme syvimpiä sokeita pisteitä. Vaikka olemme edistyneet moninaisuuden tunnistamisessa ihmistenvälisissä suhteissa, luokkahuoneissamme vaalitaan edelleen tunkkaista lajihierarkiaa, jossa ei-inhimilliset eläimet typistetään objekteiksi tai tilastollisiksi lajityypeiksi.

On kestämätöntä, että kolmannen luokan ympäristöopin kirjassa esitellään sika ainoastaan "tuotantoeläimenä", täysin irrallaan sen yksilöllisestä affektiivisesta kapasiteetista. Tämä reduktiivinen kielenkäyttö ei ainoastaan marginalisoi sian elettyä todellisuutta, vaan se myös indoktrinoi oppilaat osaksi kognitiivista dissonanssia, jossa toiseuttaminen institutionalisoidaan osaksi pedagogista arkea. Onko sika oppikirjassa aktiivinen subjekti, jolla on omat preferenssit esimerkiksi mutakylpyjen suhteen, vai pelkkä välineellistetty lihasaines? Vastaus on valitettavan selvä.

Samanlainen rakenteellinen väkivalta toistuu biologiaa käsittelevissä luvuissa. Käsite "petoeläin" on vahvasti latautunut ja normatiivinen, ja se ylläpitää binaarisia asetteluja hyvien ja pahojen eläinidentiteettien välillä. Susia kuvataan usein uhkalähtöisellä narratiivilla, joka sivuuttaa täysin lauman sisäisen hoivatyön ja susiyksilöiden sosiaalis-emotionaaliset verkostot. Tämä ei ole pelkkää sanavalintaa, vaan diskursiivista vallankäyttöä, joka kaventaa oppilaan kykyä radikaaliin empatiaan.

Avaa kuva suurempana

Samanlainen rakenteellinen väkivalta toistuu biologiaa käsittelevissä luvuissa.

Meidän on kysyttävä itseltämme, miksi matemaattisissa tekstitehtävissä "Maijalla on viisi omenaa ja hän antaa kolme hevoselle" hevonen on aina nimetön resurssien vastaanottaja, vailla omaa agenssia. Miksi emme tutki hevosen suostumusta omenan vastaanottamiseen tai analysoi hevosen subjektiivista suhdetta ruokaan? Kun matematiikka valjastetaan uusintamaan ihmiskeskeistä hegemoniaa, oppimateriaalit epäonnistuvat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perustehtävässään.

Opetushallituksen olisi aika päivittää linjauksiaan siten, että jokainen koulukirjoissa esiintyvä eläin – aina leppäkertusta valaaseen – esitetään omien elämänvalintojensa asiantuntijana. Tarvitsemme oppikirjoihin narratiiveja, joissa muurahaiskeko nähdään ei-hierarkkisena solidaarisuusverkostona ja joissa kissa saa itse määritellä omat tilalliset rajansa ilman ihmisen holhoavaa katsetta. Vain siten voimme purkaa lajisidonnaista etuoikeuttamme ja purkaa ihmisen olettamista kaiken mittapuuksi.

Tulevaisuuden sivistysvaltio mitataan sillä, miten se puhuttelee heitä, joilta on historiallisesti riistetty ääni. Niin kauan kuin aapisen kuvituksessa karhu esitetään vain ihmisenkaltaistettuna karikatyyrinä, joka nauttii hunajaa ilman analyysiä mehiläisyhdyskunnan riistämisestä, olemme epäonnistuneet pedagogisesti. On aika siirtyä kohti post-humanistista peruskoulua, jossa jokainen siili kohdataan sen omilla ehdoillaan, kokonaisena ja monimutkaisena yksilönä.