Miksi matematiikan oppikirja toiseuttaa lampaan? Koulutusjärjestelmämme lajisorto on purettava

Nykyinen opetussuunnitelmamme puhuu kauniisti arvoista, empatiasta ja yhdenvertaisuudesta, mutta sen perusrakenteet paljastavat sokean pisteen, joka vaatii välitöntä kriittistä tarkastelua. Oppimateriaaliemme tapa käsitellä ei-inhimillisiä eläimiä on jumiutunut teollis-antroposentriseen menneisyyteen, jossa yksilöllinen kokemus alistetaan ihmisen hyötyajattelulle.

Tarkastelkaamme tyypillistä kolmannen luokan matematiikan tehtävää: 'Maatilalla on viisi sikaa. Kaksi viedään pois. Kuinka monta jää?' Tällainen näennäisen viaton laskutoimitus on todellisuudessa väkivaltainen narratiivi. Se opettaa lapselle jo varhain, että sika on pelkkä kommodifioitu resurssi, jota voidaan siirtää ja vähentää vailla suostumusta. Missään vaiheessa tehtävä ei pysähdy kysymään jäljelle jääneiden kolmen sian traumakokemuksesta tai poistettujen yksilöiden autonomiasta.

Biologian oppikirjat puolestaan syyllistyvät vielä syvempään rakenteelliseen toiseuttamiseen. Kun eläinkunnan edustajia esitellään nuorille oppijoille, ne redusoidaan lähes poikkeuksetta anatomisiksi poikkileikkauksiksi ja lajityypillisiksi käyttäytymismalleiksi. Tämä on puhdasta biologista essentialismia. Yksilön eletty kokemus, hänen persoonallisuutensa ja ainutkertainen subjektiutensa häivytetään täysin, jotta voimme ylläpitää ihmiserityisyyden illuusiota. Kuvasto on kliinistä ja etäännyttävää, mikä mahdollistaa empatian systemaattisen poiskytkemisen.

Biologian oppikirjat puolestaan syyllistyvät vielä syvempään rakenteelliseen toiseuttamiseen.

Meidän on myös uskallettava kysyä, kenen ehdoilla perinteisiä luontoretkiä tehdään. Kun koululuokka viedään lähimetsään 'tunnistamaan lintuja', olemme itse asiassa harjoittamassa kolonialistista luokittelun valtaa. Tarkkailemme ja nimeämme subjekteja heidän omimmassa elinympäristössään kysymättä koskaan, haluavatko he tulla tarkkailluiksi. Tällainen normatiivinen ja tirkistelevä luontosuhde uusintaa valta-asetelmaa, jossa ihminen on määrittelevä subjekti ja lintu pelkkä visuaalisen kulutuksen objekti.

Meidän on myös uskallettava kysyä, kenen ehdoilla perinteisiä luontoretkiä tehdään.

Ratkaisu ei tietenkään ole tiedonvälityksen lopettaminen, vaan koko opetuksen radikaali uudelleenkehystäminen posthumanistisen pedagogiikan keinoin. Matematiikassa voisimme laskea pakotettujen resurssisiirtojen sijaan vaikkapa vapaaehtoisia kohtaamisia: 'Kolme varista päättää osallistua yhteiseen aamupiiriin pellolla, ja yksi liittyy myöhemmin mukaan.' Tämä yksinkertainen muutos opettaisi numeroiden ohella radikaalia suostumusta sekä ei-inhimillisten toimijoiden vapaata tahtoa.

Koulutus on koko yhteiskunnan moraalinen peili, ja tällä hetkellä tuo peili heijastaa varsin kylmää, instrumentaalista todellisuutta. Jos todella haluamme kasvattaa tulevista sukupolvista intersektionaalisesti empaattisia maailmankansalaisia, meidän on lopetettava eläinten esittäminen pelkkinä taustarekvisiittoina ihmiskeskeisessä näytelmässä. On aika antaa oppikirjojen sivuilla aito tila lehmän, sian ja variksen omalle, autenttiselle toimijuudelle.