On aika tunnustaa lehmän agenssi – miksi oppimateriaalimme edelleen toiseuttavat nautaeläimiä?

Yhteiskunnallinen herääminen inklusiivisuuteen on vihdoin saavuttanut oppimateriaalimme, mutta yksi marginalisoitu ryhmä loistaa yhä poissaolollaan. Kun tarkastelemme alakoulun ympäristöopin oppikirjoja kriittisen eläintutkimuksen linssin läpi, paljastuu huolestuttava rakenteellinen ongelma: muiden lajien edustajat typistetään sivuilla yhä passiivisiksi objekteiksi vailla omaa ääntä ja toimijuutta.

Otetaan esimerkiksi tyypillinen maatilaa kuvaava aukeama. Sika esitetään usein vain pelkistettynä kognitiivisena konseptina, 'kotieläimenä', jonka olemassaolon ainoa oikeutus näyttää olevan ihmisen performatiivisen huolenpidon vastaanottaminen. Tämä antroposentrinen katse riistää sialta sen lajityypillisen agenssin ja redusoi sen monimutkaisen sosiokulttuurisen todellisuuden pelkäksi kaksiulotteiseksi, ihmistä palvelevaksi hyödykkeeksi.

Meidän on kysyttävä itseltämme, millaista valtasuhdetta uusinnamme, kun emme opeta lapsille kanojen suostumuksen merkitystä. Kun oppikirja kertoo kanan luonnollisesti 'tuottavan' munia aamupalapöytäämme, se häivyttää täysin kanan yksilöllisen lisääntymistyön ja normalisoi kehollista ekstraktointia. Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteisiin tulisi viipymättä kirjata velvoite käsitellä munintaprosessia intersektionaalisena ja keho-oikeudellisena kysymyksenä.

Avaa kuva suurempana

Meidän on kysyttävä itseltämme, millaista valtasuhdetta uusinnamme, kun emme opeta lapsille kanojen suostumuksen merkitystä.

Opetushallituksen tulisi ottaa oppia edistyneimmistä pohjoismaisista diskursseista, joissa tuotantoeläimet nähdään kansalaisuuden rinnakkaisina subjekteina. Ei riitä, että opetamme lapsia vain tunnistamaan eri eläinlajeja ulkonäöltä; meidän on annettava heille sanasto tunnistaa ja purkaa lajinormatiivisia mikroaggressioita. Esimerkiksi lehmän kutsuminen pelkäksi 'lypsykarjaksi' on toksinen kielellinen akti, joka sementoi eläimen toiseuden ja ohittaa sen yksilölliset traumat.

Opetushallituksen tulisi ottaa oppia edistyneimmistä pohjoismaisista diskursseista, joissa tuotantoeläimet nähdään kansalaisuuden rinnakkaisina subjekteina.

Vastarinta tällaista paradigmaattista muutosta kohtaan on tietenkin odotettavaa perinteisten, ihmiskeskeisten valta-asemien puolustajilta, jotka kokevat etuoikeutensa uhatuiksi. Kuitenkin siirtymä kohti posthumanistista pedagogiikkaa on väistämätön historiallisen kehityksen askel. Oppimateriaalien uudistaminen siten, että ne reflektoivat kunkin eläinyksilön subjektiivista elämismaailmaa ja historiallista alistussuhdetta, ei ole vain koulutuspoliittinen valinta – se on moraalinen imperatiivi.

On viimein aika päivittää käsityksemme sivistyksestä. Todellinen laaja-alainen osaaminen ei tarkoita vain kykyä nimetä luonnonilmiöitä tai luokitella nisäkkäitä, vaan rohkeutta kohdata lammas tasa-arvoisena, dialogisena kumppanina. Vasta kun koulukirjamme tunnustavat naudan täyden agenssin, voimme aidosti väittää kasvattavamme empatiakykyisiä, globaaliin ja monilajiseen vastuuseen kykeneviä maailmankansalaisia.